sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Keltaista, punaista, keltaista, punaista...





Luonto näyttää kauneutensa ennen paljautta. Väriloistoa ja runsautta.

Värejä voisi tuijottaa loputtomiin. Lapset haluavat prässätä kaiken ja aikuinenkin kulkee katse maahan kiinnittyneenä. Toinen toistaan kauniimpia yksilöitä maahan leijailleena. Viimeiselle matkalleen lähteneenä. Ennen palaamista luonnon kiertoon...

Kahisevat lehtikasat pihanurmella ja maahan pudonneiden pihlajanmarjojen poksahtelu kenkien alla. Keltaiset aamuauringon säteet ja matalalta paistava oranssi ilta-aurinko.

Syksy tietää kesän loppua ja enteilee talvea, mutta se tekee sen kauniisti. Kuin hyvitellen tulemistaan...

Syksyllä tuntee pienuutensa, kun luonto taas aloittaa valmistautumisensa talveen. Kukaan ei kysy että haluanko päästää linnut etelään. Kukaan ei kysy että pidänkö sormien nipistelystä heti aamutuimaan huussille juostessa. Kukaan ei kysy että olenko valmis luopumaan rakkaista istutuksistani.

Ihminen manipuloi toiminnallaan nykyään kaikkea mitä voi, mutta vuodenajat tulevat tahdostamme riippumatta. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan, pidimme siitä tai emme. Olemme valmistautuneet siihen tai emme. Ja hyvä niin. Tämän ajan ihminen tarvitsee nöyrtymistä ja sen opettelua enemmän kuin arvaakaan.



Lapset olivat tyytyväisiä kun viereinen pelto oli viimeinkin puitu. Puumajalta oli hetkessä painautunut maahan pieni polku, mitä pitkin sipsutettiin pellolle leikkimään. Milloin haettiin olkia, milloin tutkittiin traktorin jälkiä.

Omenatkin ollaan melkein saatu kerättyä. Jääköön myyrille loput talvivarastoon. Pari viikonloppua jaksettiin ravistella puita ja jaella omenoita pitkin naapurustoa, mutta tänä viikonloppuna ei enää jaksanut muuta kuin välillä napata omenan syötäväksi ohi kulkiessaan. Omenapuut ovat vanhoja ja sadon kerätäkseen niitä saa ravistella tai kiivetä todella korkealle. Ravistelun jälkeen omenoiden keruu koreihin ja kompostiin käy työstä. Ekaluokkalaisen kiipeilyintoa ollaan päästy hyödyntämään kiitettävästi ja jälkeenpäin on hieman ehkä kauhistuttanut kiipeilykorkeudet...


Auringonkukan siementen kerääminen talteen käy taiteen luomisesta tai meditaatiosta. Äidin keräillessä kuopus kuori siemeniä ja maisteli tyytyväisenä. Hyviä!

Unikonsiementen kopistelu kuivuneista siemenkodista oli mahtavaa. Hykerryttävä ropina vasten alustaa. Harmitti suorastaan kun siemenkodat oltiin saatu tyhjennettyä.

Kehäkukan siemeniä on P-A-L-J-O-N. Mietittiin että tarvitaan varmaan pelto ensi vuonna niiden viljelyyn. Vähintäänkin jyrsijä että saadaan maa käännettyä ilman selkäkramppia.

Lehtikaalikin on innostunut viimein kasvamaan kun se on saanut viileydestä voimia vastustaa kaaliperhosia ja niiden toukkia. Ehkäpä tätä kaivetaan sitten talvella vielä lumen alta :)



Onhan tämä syksy nyt suloista aikaa kesän lopusta huolimatta! Keräilijänä saa olla kiitollinen kaikesta kuivatusta, soseutetusta ja pakastetusta. Teetä, mausteita, kosmetiikkaa, marjoja, hilloja ja siemeniä taas seuraavaan vuoteen. Kauniita muistoja mökkikesästä talletettuna sydämeen ja suunnitelmia siirrettäväksi seuraavaan kesään.







2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Onko hirsitalon kunnostusta tiedossa ensi kesänä? Hyvää lokakuuta.

Katariina Mikael kirjoitti...

Kiitos kommentista! Toivottavasti hirsitalon kunnostusta on luvassa ensi kesänä...Jos ei vielä kunnostusta niin ainakin hirsitalon tyhjennystä :)